Santiago de Compostelan pyhiinvaellus ei ole mikä tahansa vaellus, vaan yksi maailman kolmesta tunnetuimmasta vaelluksesta. Jo keskiajalla vuosittain noin puoli miljoonaa pyhiinvaeltajaa sovitti syntejään, pahoja tekojaan ja jopa rikoksiaan vaeltamalla tämän 800 kilometrin matkan apostoli Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan, jatkaen sieltä matkaansa ajateltuun maailman äärimmäiseen rajaan eli Espanjan länsirannikolle. Keskiajalla haasteena ei ollut pelkästään reitin pituus ja kysymys siitä, saako syntinsä anteeksi, vaan myös reitillä vaanivat villipedot ja maantierosvot. Lisäksi heikoista varusteista johtuvat paleltumat olivat hyvin tavallisia.
Vaellusreitin tunnus on kampasimpukankuori, ja aikoinaan kyseinen kuori oli myös varsin hyödyllinen vaellusvaruste. Nimittäin kampasimpukan koveraa kuorta voitiin käyttää veden juomiseen sekä lautasena syödessä. Lisäksi kampasimpukan kuoressa olevien uurteiden määrän on ajateltu kuvastavan niitä lukuisia pyhiinvaellusreittejä, jotka johtavat Santiago de Compostelaan.
Mutta mikä saa nykyihmisen lähtemään yhdelle näistä pyhiinvaellusreiteistä? Syitä on varmaan yhtä monta kuin vaeltajia, mutta yleisin syy lienee halu olla luonnon rauhassa ja liikkua ilman suuria tavoitteita sekä päästä irti arjen rutiineista nauttien vapauden tunteesta. Osalle Camino, eli vaellusreitti, on yhä edelleen syvästi uskonnollinen kokemus, ja vaelluksen toivotaan tuovan syntien anteeksiannon. Lisäksi on mahdollista, että Camino yllättää kulkijan hengellisyydellään. ”Camino antaa sen, mikä on itse kullekin tarpeellista vaelluksen aikana ja sen jälkeen” on yhä edelleen sanonta, jonka kuulee päivittäin reitin varrella.
Camino on tietenkin myös keino haastaa itseään fyysisesti. Vaelluksen vaativuus voi tulla yllätyksenä muillekin kuin minulle. Lähdin liikkeelle ajatuksella, ettei matka tapa vaan vauhti, mutta rauhallisesta vauhdista huolimatta askellus oli jo iltapäivisin melko matalaa. Camino kysyy myös kärsivällisyyttä, sillä matka ei todellakaan etene sen nopeammin kuin oma askellus. Viimeiset viisi kilometriä muodostuivat meillekin jokapäiväiseksi haasteeksi. Matkan hitaus kuitenkin antaa aikaa omille ajatuksille ja ehkäpä myös oivalluksille.
Hyvistä jalkineista, teippauksesta ja välillä jopa varpaiden väliin laitetuista lampaanvilloista huolimatta riesana olivat hiertymät, joista pääsin eroon vasta reissun kahtena viimeisenä kävelypäivänä. Vaikka itse kävely oli leppoisaa ja rentoa, yllättävän moni koki, etteivät lonkat enää nousseet tuolista päivän päätteeksi, ja notkeiden jalkojen tilalle olivat tulleet niin sanotut puujalat.
Pohjois-Espanjan maagisen kaunis luonto, tieto siitä, miten moni pyhiinvaeltaja oli taivaltanut saman matkan vuosien saatossa, ja paikallisten vilpittömät ”Buen Camino” -toivotukset tekivät minuun syvän vaikutuksen. Samoin caminolla vallinnut hyvä yhteishenki, kansallisuudesta, iästä tai uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Vaelsimme sateessa, auringonpaisteessa, sumussa ja pimeässä. Kuljimme välillä samoja reittejä lehmien ja hevosten kanssa, täytimme juomapulloja lähdevedellä, ihastelimme maisemia, söimme majataloissa tarjottua ruokaa ja päätimme vaelluksemme Santiago de Compostelan katedraalilla pidettyyn pyhiinvaeltajien messuun. Matkamme päätepisteenä oli kuitenkin Finisterre, joka jylhyydessään ja sumuvaippaan kietoutuneena oli kertakaikkisen maaginen ja jopa hengellinen kokemus.
Vaelluksen yksi ikimuistoisimmista hetkistä oli, kun pilviverho avautui reittimme yhdellä korkeimmista kohdista. Kävelimme pitkään pilvien keskellä, ja vähitellen, kun pyyntöni muuttui kohteliaaksi toiveeksi nähdä ympäröivä maisema, se toteutui. Pilviverhon lipuessa pehmeästi ympäriltämme tunsimme, kuin meidät olisi kiedottu isoon, lämpimään halaukseen. Näimme kauniin maiseman, kunnes hetkeä myöhemmin olimme jälleen pilvien verhoamina.
Pyhiinvaelluksella kannattaa varautua myös aika ajoin heikkoihin yöuniin. Hostelleissa nukkuu monta päivästä uupunutta vaeltajaa, ja äänimaailma voi olla yön tunteina varsin voimakas. Ei ole myöskään harvinaista, että jonakin yönä olet itse yksi porukan kuorsaajista.
Jos Santiago de Compostelan vaellus kiinnostaa, suosittelen varautumaan hyväksi havaituilla kengillä, kevyellä rinkalla, avoimella mielellä ja korvatulpilla. Kyllä, ja 320 kilometriä myöhemmin, käveltyäni Camino Primitivon, totesin grönlantilaisen sananlaskun varsin toimivaksi: ”Kun olet päässyt niin pitkälle, ettet enää jaksa askeltakaan, olet kulkenut vasta puolet matkasta, johon pystyt.”