Hymyillen irrottelin kuunari Helenan köysiä syyskuun lopun tihkusateessa Turussa. Olin nimittäin kirjaimellisesti päästänyt juuri melkein kaikesta irti elämässäni – myynyt lähes kaiken omaisuuteni sekä luopunut työtiloistani. Joten jos joskus, niin nyt tuntui ajatus sielun mukana pysymisestä erittäin tärkeältä.
6 viikon seikkailupurjehdus Suomen purjelaivasäätiön kuunari Helenalla oli alkamassa, sen jälkeen olisi edessä reppureissaus Kanarialla ja lopuksi muutto talveksi Espanjaan. Ystävien hämmentyneet sekä kysyvät ilmeet yhä tuoreessa muistissa olin kuukausien valmistelujen jälkeen lopultakin valmiina lähtöön. Niin ja miksi näin radikaali muutos? Halusin seikkailla, kokea vapautta, elää hetkessä, rikkoa kaikki rutiinit ja löytää taas uudenlaisen innon elämääni eli olin tekemässä irtiottoa täysin itsekkäistä syistä. Joten, kun ensimmäisen yövahtivuoroni aikana huomasin uivani uudessa merinovillaisessa lämpökerrastossani Helenan kannella veden tulviessa kuin koskessa, tajusin ajatuksen irtiotosta muotoutuvan nyt aivan uudella tavalla. Nimittäin Helena ja vallitsevat meriolosuhteet ottivat irti matkustajistaan kaiken mahdollisen ja irtipäästämisen sijaan alkoikin kiinnipitäminen.
Seikkailu alkoi siis välittömästi ja meitä oli seikkailemassa 22 eri ikäistä ja eri elämänvaihetta elävää erilaista persoonallisuutta sekä 4 miehistön jäsentä. Eli jo kokoonpanon kirjavuus varmisti sen, että osa seikkailusta tulikin muodostumaan monenkirjavien persoonallisuuksien yhdessä elämisestä laivan ahtaissa tiloissa. Aika merellä sekä Helenan raivoisa ravistelu varmisti kuitenkin sen, että porukka alkoi puhaltamaan yhteen suuntaan, muuten tuulten ollessa keskimäärin vastaisia.
Persoonallisuuksien terävimmät kulmat hioutuivat ja kaiken kaikkiaan sopasta tuli parempi kuin keittiömme myrskyn haastamista tuotoksista. Näin jälkeenpäin ajatellen, meidän seikkailupurjehtijoiden eri persoonallisuudet olivatkin reissun suola sekä mauste. Ja yhä edelleen hymyillen muistelen öisiä juttutuokioita sekä ”musikaalihetkiä” tähtitaivaan alla.
Purjehdus vaatii jatkuvaa meri- ja tuuliolosuhteiden tarkkailua sekä reitin suunnittelua. Purjeita viritellään lähestulkoon koko ajan, ja perillä ollaan sitten kun ollaan. Eli purjehduksesta joko pitää tai sitten ei.
Luonto on läsnä koko ajan ja ainakin itse ollessani merellä vaivun välittömästi hetkessä elämiseen. Saimme kokea kuinka delfiinit nauttivat Helenan vanavedessä leikkimisestä, tarkkailimme valaiden ilmaan päästämiä puhalluksia ja yllättäen huomasimme kuinka keskellä ei yhtään mitään suuressa sinisessä ui valtava määrä kilpikonnia. Päivät rytmittyivät eri vahtivuorojen mukaan ja lopulta sitä vain seisoi ruorin takana tietämättä minkä valtakunnan kellonaikaa elimme eli oli vain laivanaika, päivämäärät olivat kadonneet ja viikonpäivilläkään ei ollut enää sen suurempaa merkitystä. Välillä tuulten, aaltojen, merivirtausten sekä Helenan kulkiessa synkroniassa olo ruorissa oli lähes euforinen.
Välillä taas meriolosuhteet tekivät laivassa elämisen todella hankalaksi. Kannella kastui välittömästi läpimäräksi ja sisällä Helenan uumenissa elämä oli yhtä ryskettä. Uuteen paikkaan lentäviä tavaroita ja jopa punkassa pysyminen vaati lihasten jatkuvaa jännittämistä. Lopulta sikeästi nukkuminen onnistui kuitenkin missä vain ja kerran heräsinkin kannella siihen, kun hyttikaverini joutui ravistelemaan minua hereille. Paljon kului ruokaa reissun aikana ja etenkin kovassa merenkäynnissä keittiöhommat osoittautuivat laivan haastavimmiksi hommiksi. Nimittäin turvaliinaan sidottuna pysyi ehkä jopa kiinni tiskipöydässä, mutta silti piti keitellä keittoja ja käsitellä kuumaa vettä ym. paistettua. Lisäksi iso porukka, ahtaat asumisolosuhteet. merisairaudet sekä laivan rytinällä eteneminen aiheuttivat joka päivä siivouksen tarvetta. Lisäksi kovassa merenkäynnissä rikkoutui aina jotain ja laivan huollolle oli tarvetta jatkuvasti.
Kerroin matkastani ystävälleni La Gomeran saarella ja hän kertoi halunneensa merimieheksi nuorena. Mutta luettuaan meriaiheisen seikkailukirjan, oli hän todennut kirjasta n. 200 sivua olleen täysin tylsiä ja vain n.5 sivua täyttä seikkailua. Joten into merimiehen uraan oli lopahtanut siihen. Kiitos Biskajan myrskyn ja muutenkin haastavien meriolosuhteiden, joita riitti joka osuudelle, saimme elää täyttä seikkailua lähes koko matkan. Mielestäni reissumme valokuvaaja Jarno Artika sai valokuviinsa vangittua taitavasti monenlaisia hetkiä. Ensimmäisen kuvan tekstiksi laittaisin kylmää, märkää, taatusti umpimärät vaatteet, eikä maata näkyvissä. Ja toisessa kuvassa on vain yksittäisen hetken riemu. Me, jotka seilasimme pidemmän matkan, saimme kokea meren monet ulottuvuudet. Meri näytti meille pienuutemme, mutta myös sen, miten valtavan ihanaa oli olla suuren sinisen syleilyssä. Tuskin reissu muutti minua ihmisenä, mutta Biskajalla repeytyneen ja reissusta muistoksi saamani Suomen lipun palasen lisäksi jäi matkasta spesiaali tunne myös sydämeeni ja sehän tarkoittaa sitä, että matka oli tekemisen arvoinen.
Kiitos kaikille mukana olleille! Teimme aikamoisen reissun ja pitäköön päätöksemme, että jos ikinä menemme Biskajalle uudestaan, niin lähdemme sinne ”valmiiksi nälkäisinä, varmasti märillä vaatteilla sekä huonosti nukkuneina” sillä muutenhan se ei ole homma eikä mikään.
